Ja vittuako mä olen tänne kämppään erakoitunut. Mulla sentään on kavereitakin nykyään, oon aivan helvetin sosiaalinen. Vaan miksei näistä kaikista viidestä ystävästä yksikään ole paikkakunnalla leikkimässä mun kanssa? Ja leikkimisellä tarkoitan tuoppeja. Miksei nää ihmiset ole tuoppeja. Mä aina välillä seikkailen tieni ulos tästä luukusta ja näen kadut täynnä ihmisiä. Niitä on varmaan satoja. Silloin mä ajattelen, että vittu mä en tunne teistä ketään. Eikä se edes haittaa mua. Ne varmaan luulee et oon ihan helkkarin siisti tyyppi. Luulkoot rauhassa. 
Viikko on nyt mennyt siitäkin, kun viimeksi näin jonkun ihmisen, joka ei ole perhettä, mutta jonka tunnen. Voi vittu siitä on ihan oikeesti viikko. VIIKKO. Kylläpä aika on rientänyt, kun on ollut hauskaa. 

p.s. diggaan noista edellisen (öpaut kolmen vuoden takaisen) postauksen kommenteista. niin syvällistää ettei mitään rajaa

Mulle on tullut hyvin epäkiva krooninen tapa unohtaa tiettyjä asioita. Siis yhtä ainoaa asiaa tässä maailmassa tän blogin pitämisen lisäksi. 

Ja se on liikuntavaatteet. Tänä vuonna on koulussa ehditty lusia jo viikkotolkulla, varmaan lähemmäs kuukausi (joka tuntuu olevan vuoden mittainen) ja liikuntaa mulla on ollut se pari kertaa viikossa aina. Ja yhden, siis YHDEN (1) kerran mä olen muistanut ottaa liikkakamat mukaan! Toivotonta, niinpä. 

Perjantai 9.9. oli kaikessa surkeudessaan ehkä jopa niin surkea, että se teki siitä jo hupaisan. Loppujen lopuksi ei sen enempää tai vähempää kuin rakkaan isosiskoni Erkun syntymäpäivä, kahdeksastoista syntymäpäivä. Ja tämä syntymäpäivähän alkoi mulla ainakin varsin mallikkaasti.

Mä muistin kerrankin liikuntavaatteet. Eteisen lattialle asti. Ne oli jo kangaskassissa ryntättynä ja repun vieressä valmiina lähtöön ja siihenhän ne jäikin sitten. Repun sentään muistin ottaa mukaan, sekin on nimittäin tullut joskus ala aste aikoina unohdettua himaan. No sitten mä tajuan niiden liikkakamojen jääneen eteiseen, kun mä juoksen hillittömässä kiireessä dösäriä kohti ja vettähän tulee kuin esterin perseestä. Se nyt on kastellut meitä tässä jo pari viikkoa putkeen kohta. Ja minähän en sateenvarjoa muista. Veden ja hien sekaisesti kastelemana mä vihdoin hiihdän pysäkille asti ja huomaan olevani jopa etuajassa muutaman minuutin verran. Siinä sitten seison ja katselen, kun ohiajavat autot ruikkii vielä vähän lisää kuravettä mun päälle. Kaiken kaikkiaan mahtoi olla surkea näky mun siinä seistessä toistakymmentä minuuttia kun bussi jättikin tulematta ja jouduin odottamaan seuraavaa. Kymmenen minuutta koulun alkuun ja bussimatkaan menee kakskytä. Helvetin hienoa, ei voi muuta sanoa. Lopulta mä kumminkin pääsin koululle asti poskille valuneita meikkejä pyyhkien ja entistäkin kosteampana, saan todeta ruotsin maikan olevan myöskin myöhässä, vr petti meidät tavalliseen tapaansa. 

Koulun jälkeen on tarkoitus lähteä ajamaan kohti keski-suomea viettämään niitä siskon syntymäpäiviä. Ennen sitä saadaan vielä tietää, että kukaan mun siskon kavereista ei edes pääse sinne, koska niiden kuski alkoi oksentelemaan vähän sopimattoman aikaan. No ei se mitään tuleehan sinne jotain mun kavereita ja kaverin kavereita joita kukaan ei edes tunne. Ja meidän juomathan oli kanssa tän oksentelijan tilauksessa eli nyt puuttuu vieraiden lisäksi nekin. 
Puolimatkassa saadaan kuulla, että ne harvat jotka nyt oli pääsemässä sinne, ne oli jo perillä. Kas kun päivänsankari on vasta matkalla. No odotelkoot sitten asemalla, ei vaan neronleimaus, ottakaa taksi ja hakekaa avaimet ja menkää sinne jo etukäteen! No näin tehdään ja ne saa siellä venailla ihan rauhassa, että mekin päästäisiin sinne asti. No loppu hyvin kaikki hyvin kuten aina hyvissä tarinoissa on ja me saatiin jopa juomatkin jossain välissä. 
Tähän asti siis kaikki oli vielä hyvin ja sen pidemmälle mun on turha edes yrittää muistella. Ei sillä, että mä haluaisinkaan kaikkea muistaa.

Ja mitä tästä opimme? Emme mitään...

Ensimmäinen ongelma: Ei ole vehnäjauhoja. Ongelmahan ratkesi, kun kaapin perältä löytyi joku muutaman vuoden vanhan jauhopussin pohjat. Eikai jauhot nyt vanhaksi mene. 
Toinen ongelma: Liikaa munia. Ensimmäinen lettu maistui enemmän munakkaalta kun letulta. Ja ongelman ratkaisuksi pistetään lisää jauhoja taikinaan.
Kolmas ongelma: Jauhojen lisäämisen ansiosta seuraavaettu vaikutti enemmän pannukakulta kuin letulta. Ja ratkaisuna tällä kertaa, lisää maitoa.
Neljäs ongelma: Maito on loppunut. No vettä tilalle, eikai siinä eroa huomaa.

Loput mitä taikinasta tässä vaiheessa vielä oli jäljellä, mä onnistuin sentään paistamaan suht koht normaalin näkösiksi. Ja vielä pisteeksi iin päälle, viimeisen letun taikinat olin juuri kaatanut pannulle ja munakello lätsähtää kauniisti keskelle raakaa lettua ja leviää osiin. Parin kauniin sanan livahettua ulos huuliltani kerään munakellon osaset letusta ja kokoan sen uudestaan, minkä aikana lettu on jo ehtinyt palaa pohjaan. 

No jokatapauksessa asiaan. (Taas mä olen päätynyt tänne kirjottamaan tyhjänpäiväsiä. No voinhan aina itte selailla näitä ja säästämpähän ääntäni kun annan lapsenlapsille pelkän blogiosotteen niin ei tartte niillekkään kertoilla mitään itse.) Niin siis asiaan. Toissapäivänä oli taas pitkästä aikaa perjantai kolmastoista mikä jo päivämääränä saa jotkut ihmiset säikkymään kaikkea mahdollista (Ei suinkaan minua kuitenkaan.). Ja torstaina me käytiin Marian kanssa elokuvissa vihdoin kattomassa se Scream4 (Se muuten oli tosi hyvä, siinä oli onnellinen loppu.) ja sitten viikonlopuks mä lähdin Hepikseen yksin. Koko viikonloppu yksin kotona, isossa vanhassa talossa rupusessa pikkukylässä. Luojan kiitos kukaan ei soittanut mulle, mä olisin varmaan saanut laagin ja kuollu siihen paikkaan. Screamissahan siis on nää teinit yksin kotona viikonlppua viettämässä ja jonkun puhelin soi ja ääni toises päässä kysyy mikä sen lempi kauhuelokuva  on ja sit se tulee sinne ja tappaa sen veitsellä. Siinä perusidea, ja tätä toistuu niin kauan et kaikki on kuollu. 

Ja mä olin yksin kotona, katsomassa elokuvaa. Ja voi että olinkin kiero, laitoin puhelimen äänettömälle etten kuule jos joku soittaa mulle! Ha-ha-ha siitäs sait mokoma puukkomurhaaja! Ja sehän ei tehnyt asiasta yhtään pelottavampaa, että mä olen samanlainen elokuvafriikki kun se tyyppi Scre4missä (en ihan yhtä nörtti sentään) ja perjantai kolmastoista kans helpotti oloa kummasti.. Ja nyt Sande jos luet tätä, et piikitä mua mistään!! 

Thank god mä ostin uuden puhelimen viime syksynä. Jos mulla olis ollu mun vanha puhelin olisin varmasti kuollu stressiin ja paniikkiin viikonloppuna. Vanhalla luurillahan oli tapana soitella mulle pilareita tuntemattomasta numerosta ihan ittestään. Ekaks luulin et ne on oikeesti vain pilareita kun tuli tuntemattomasta puhelu ja mitään ei kuulunut, mutta sit se meni oudoks kun niitä tuli kolme päivässä ja sama jatku vaikka vaihdoin numeron ja sim kortin. Ja loppujenlopuks se jatkui vaikka otin sim kortin kokonaan pois. Niimpä, vika oli puhelimessa (luojan kiitos). Tosin mistäs mä tiedän jos murhaajat soittelee puhelimiin joissa ei ole numeroa. 

Mä olen muuten pitkään ihmetellyt että missä mun pöllö viipyy. Mä täytin 11 jo viis vuotta sitten eikä vieläkään ole kuulunut kutsua Tylikseen. Pistäisivät vauhtia masiinaan ( tai ehkä ne koitti lähettää sen Errolin mukana ja siks kestää) mä täytän vuoden päästä 17 (herranjumala mä olen vanha!) ja mun vika mahdollisuus olla Tyliksessä. Voi dumppis etkai unohtanut minua.

Aamu alkoi mukavasti seitsemältä heräämällä lukemaan englannin koetta varten, joka alkoi vasta kahden tunnin päästä. Jotenkin oli vaan lukeminen taas venähtänyt yhteen päivään. Koulussa 6h aivan unessa, rehellisesti meinasin nukahataa fysiikkaan, jotenkin musta tuntuu etten tajunnut/muista koko tunnilta muita sanoja kuin "radio" ja sekin oli jostain syystä tai toisesta aktiivinen. Mä olin täydellisen apaattinen. Koulun jälkeen tienaamaan rahaa pesemällä pyykkejä, pyykityksen jälkeen kireen vilkkaa bussipysäkille, jossa sain loskassa sestä hyvän tovin ennen kuin bussi suvaitsi saapua. Mikä siinäkin on, että menen aina väärälle pysäkille? Kun sovitaan että nähdään pysäkillä 1 niinb toinen menee pysäkille 2. Tänään vielä sovittiin että lähdetään samalta mistä viimeksi. Arvailuksihan se meni, mä olin pysäkillä 1, toinen pysäkillä 2 ja pysäkki missä piti olla, oli pysäkki numero 3.

Me oltiin menossa Norssin esittelyyn. Mä olin katsonut vielä HSL:n sivuilta, millä dösällä sinne pääsee, mutta ei. sen piti olla (ihan varmasti piti) 14. 

Joko se ei olut tai sitten tässä kusee joku ja pahasti. Me mentiin Spaissin kautta, koska mun teki niin mieli jäätelöä. on tehnyt koko viikon. Eli kolme päivää tämä mukaanlukien. Mä olin kotona vielä laskenut kolikoista tasarahan, että se varmasti riittää siihen ja kun se myyjä siinä laski ne rahat, se vaan totesi, että tässä on nyt kolme euroa ja kahdeksankymmentä senttiä (kymmenen senttiä katosi kun tiputin kolikot maahan vahingossa) ja jäätelö maksaa neljä euroa ja kolmekymmentä vitun pitkää senttiä. Meidän molempien leuat putos parin kerroksen läpi ja Kiinaan. NELJÄ EUROA KOLMEKYMMENTÄ SENTTIÄ. Yksi jäätelö. Pehmis. Pieni. Tästä mä en pääse yli. En ikinä. Myyjä selittää vähän hymyillen, että joo tuli semmonen karkkivero, että piti vähän nostaa hintoja. VÄHÄN. KARKKIVERO. Siis melkein viis euroa yhdestä jäätelöstä! Melkein yhden lounarin verran! Onko se nyt kovinkin hyvä lounas, yksi jäätelö ja pillimehu? Herää kysymyksiä mistä on kysymys. Karkkiverosta. Kuka ääliö keksi sen? Mä vaadin palkan korotusta, 50 senttiä enemmän jokaisesta pyykistäö ja jokaisesta kiitettävästä kokeessa. Karkkivero saatana.

Tässä järkytyksessä meni jo jonkun aikaa, ja meillä oli muutama minuutti ettiä oikea dösäri ja ehtiä vielä bussiin. Eikä hajuakaan missä pysäkki on. Mentiin ulos ja nähtiin 14. Juostaan sen kyytiin ja melkein huokaistaan helpotuksesta. Varmaan parin kilsan matkan jälkeen aletaan miettiä että millon meijän pitää jäädä pois. Joku mies on kohteliaasti salakuunnellut meidän juttuja ja alkaa kommentoimaan keskustelua ja kertoo että me mennään päinvastaiseen suuntaan. No ei se mitään, hypätään ulos ja mennään tien toiselle puolen pysäkille. Kyllä kaikki muutkin tulee vähän myöhässä. 

Juostaan tietä takasin päin, ja ei löydetä edes seuraavaa bussipysäkkiä. Riosteyksessä on järkyttävä vesilammikko, valtameri tarkoitan. Mä juoksen lenkkareissa siihen ja sen läpi ja kahlaan kurassa nilkkojani myöten. Kengät epätoivoisen märkinä ja täynnä loskaa. Loppujen lopuksi me käveltiin kamppiin asti takaisin se pari kilsaa ja odotettiin seuraavaa bussia. Se lähti meidän nenän edestä. Loputla kuitenkin päästiin bussiin ja istuttiin siellä, kunnes tuli vähän omituinen olo, jotain mätää tässä tuntuu olevan, kun ulkona ei ole edes katulamppuja. Bussissa on yksi tyyppi meidän lisäksi. Me päätetään jäädä pois bussista ja mennä takaisin päin, jos vaikka mentiin ohi pysäkistä. Se tyyppi tuli kanssa ulos (me oltiin jossain sataman takana?)  Ja kysyy minne me ollaan menossa. Norssiin. Se rupee nauramaan ja sanoo että ootte vähän väärässä paikassa. Me selitetään että me ollaan Espoosta, ei me voitu tietää. Se menee ihan totiseks kunnes repee uudestaan "Espoosta vielä, ei helvetti!" Ihan kun se jotenkin selittäis kaiken miks me pöllöillään vähän väärässä paikassa. Mokoma juppi. Se juppi kuitenkin neuvo meitä menemään takas bussiin jolla me tultiin, koska se kääntyy tässä takasinpäin. Me käännytään, ja bussi kaasuttelee meidän nenän edestä. Se sanoo, että mutkan takana on toinen pysäkki menkää sinne nopeesti. Me lähetään juokseen tielle ja meinataan juosta päätä pahkaa (mistä tuo sanonta tulee??) toisen bussin alle. "Älkää nyt saatana alle juosko!" Niin, no mutta mehän ollaan espoolaisia, me ollaan vähän tyhmiä.  Me tykätään juosta bussien alle. Sitten kilpaa bussin kanssa pysäkille ja päästiin sisälle ja se meni ihan varmasti eri reittiä takas kun mitä tuli. Tai sitten me ollaan molemmat harvinaisen sekasin ja sokeita. 

Me tultiin takasin kamppiin kakskyt minuuttia sen jälkeen kun olis pitänyt olla norssissa. Todettiin, että ei kyllä lähdetä enää uudestaan seikkailemaan minnekkään, vaan päädyttiin pelaamaan Finnkinolle In The Groovea. 

Siinä ei sentään ollut "makeisveroa".

tosin ainoastaan melkein, ainakin siinä vaiheessa kun kiroilee bussi perään, joka taas jätti kyydistä. Ensinnäkin mä olin jo valmiiks myöhässä, mä olin jumiutunut olohuoneeseen sohvalle lukemaan kirjaa (harvinaisen koukuttavaa sellasta), kun mutsi soittaa ja kertoo, että kohta voitais mennä ostamaan se iPod mulle. Mä halusin alunperin joululahjaks kaiuttimet ipodille, mutta kuinkas kävikään, kun tuli uus malli, ja vielä niin sulonen kosketusnäytöllinen ja pikkunen, että pakkohan mun oli sitten saada se mieluummin. Jopa sillä uhalla, että joutuisin odottamaan huhtikuuhun asti että saisin synttärilahjaks ne kaiuttimet. Ja toki mä halusin itse olla päättämässä väristä. Alunperin mä halusin vihreen, mutta eihän siellä tietenkään ollut, joten mä en tiedä  miten mä siihen päädyin, mutta nyt mulla on pinkki ipod. 
Niin jos nyt jatkaisin siitä mistä alotin. Siis olin myöhässä, koska mä olin unohtunut sitä kirjaa lukemaan ja kun sitten lähdin kahdenkymmenen minuutin pästä siitä, niin myöhästyin joka ikisestä bussista. Ensin mä näen jo kaukaa kuinka eka bussi vilahtaa pysääkin ohi. Sitten mä tietysti oletan ettei mitää kiirettä seuraavaan, eikö se seuraava tule heti perässä. Mä kävelin hyvin hyvin hitaasti ja punnitsin tarkoin mielessäni, kannattaako juosta pysäkille, jos olisin tarpeeksi nopea. Mä mietin yhden askeleen verran liikaa ja lähden juoksemaan. Pingoin minkä pitkistä koipeliini kintuistani pääsin, ja just kun mä huokasin helpotuksesta, että mä ehdin sittenkin, eikö kuski paiskaa ovet kiinni nenän edestä ja kaasutelee pois. Tuhnautti vielä kunnon pakokaasumössöt mun päälle. Luojankiitos lumi on lumena eikä loskana. Olisin vielä voinut saada loskat päälleni. Hetki mulla meni ennen kun mä tajusin, kuinka keljun tempun se dösä mulle taas kerran teki. PASKA! 
JA tietysti äitillä sitten venähtikin töissä ja mä sain odottaa ihan rauhassa kaupungilla sitä. Jäädyin pariinkin otteeseen. Onni onnettomuudessa, ettei mulla olut lompakkoa (eikä rahaa), koska muuten mä varmaan olisin ehtinyt taas tuhlata kaikki rahat. 

Ding dong, kassakone tilttaa myymälässä ja rahaa on

paitsi, että ei ole. On muuten tullut sitäkin ihmeteltyä miljoonien shoppailureissujen jälkeen, että minne se raha aina häviää. musta tuntuu, että mun säästöpossut on ahneita. Ne lihoo varmaan nopeammin, kun mun uuden akvaarion kalat, joita mä ylisyötän. Ne possut syö mun rahat. Kamalintahan tietysti on, kun ostaa kerrankin jotain kallista, ja parissa sekunnissa on sata euroa köyhempi. Se on surullista jos mikä.

Elämässä koittaa riemun aika auvoisa kaikille, kun joulu on

Siihen on montakin syytä. 
Ensinnäkin, karkkilakko loppuu ja mä saan taas muutaman viikon ajan tnkata suklaata nassuun koko vuoden edestä. Ainakin sen verran varastoon vatsamakkaroiks, että kestän talven yli kesään asti. Siitähän mä rahanikin saan. Ja kokista.
Toiseks, lahjat. Tuskin tarttee selittää sen kummemmin. Ainahan lahjat kelpaa. ja uus ipod.
kolmanneks, loma. Vihdoin ja viimein. Tosin päätin, että mä luen joululoman aikana yh:n kirjan läpi, jotta osaan sen ens lukukaudella. Koetan saada siitä sittenkin hyvän numeron, ja nostaa keskiarvoa päättäriin. 

Mulla oli miljoona muutakin asiaa taas patoutunu, mitä en vaan ole laiskuuksissani jaksanut kirjottaa, mutta nyt mun on vaan aivan pakko päästä lukemaan sitä kirjaa, jäi hyvin hyvin traagiseen kohtaan. ja sitäpaitsi, ruoka kutsuu. 

Rauhallista joulua ja vitun hyvää uutta vuotta!

Menee muuten hermot kun tää idioottien kuningas tietokone (varsinainen tietopa hyvinkin..) alleviivaa joka ikisen sanan punasella, ihan kun mä en osais kirjottaa kökkö vie mulla oli äikästä kymppi viime tokarissa, ei olis tälläkään härvelillä valittamisen aihetta, varsinkaan kun mä olen huomattavasti fiksumpi kun se. 

Joka tapauksessa (yritän selvitä ton punasen söhryn kanssa) mä kävin tänään lammella Siljan kanssa.  Tai siis meijän PITI mennä lammelle, mut jotenkin siinä matka taas kerran vähän (niinsanotusti) venähti ja me ei ehditty (lue: maltettu) olla lammella kun ehkä puol minuuttia. Mutta mitä matkalla tapahtui, se on se kaiken oleellisin juttu. 
         Varmastijokaiselle tulee joskus kummallisia päähänpistoja ja hetken mielijohteesta tekee jotain odottamatonta. Kuten vaikka käy potkasemassa katulamppua. Muuten vaan, ihan koska teki mieli potkasta sitä katulamppua, se niIn näytti kerjäävän sitä. Se on tietenkin eri asia, kuinka moni oikeastaan toteuttaa nämä hetken mielijohteesta tuleet ideat. Mä yleensä teen sen. Ja sellanen on tapa Siljallakin. Eli mitä tulee, kun me ollaan kahdestaan ja keksitään jotain. 
            Kaikkihan siis alkoi siitä, että matkalla lammmelle me huomattiin kiva pelto ylämäessä, mitä me ei ennen oltu huomattu. No koska se oli uus pelto me mentiin käymään kattomaan sitä. Me seistiin siinä pellon alareunalla ja kateltiin ylöspäin ja mietitiin mitä siellä mahtais olla, sen pellon toisella puolen, minne ei näkynyt. Me tultiin siihen tulokseen, että siellä on lentävien maahisten maailma, jossa on pegasoksia. Ne maahiset on siellä tietenkin sen takia, koska vuonna 1100 ihmiset käytti maahisia orjatyövoimana, koska ne oli liian pieniä pistämään hantiin. Ja suurin osa maahisista kuli sukupuuttoon mutta pieni armeija niitä elää vieläkin sen pellon takana montussa ja siellä ne lentelee pikku siivillään, mitkä tietysti kasvaa kantapäistä. Me mentiin ylös tarkistamaan asia. Eihän siellä mitään maahisia (varsinkaan lentäviä) ollut, vaan hakkuuaukko. Mutta alamäkeen oli hienot maisemat. Vielä kun oli lunta maassa siellä täällä ehkä sentin verran. Se sato viime yönä. 
           Matka jatkui, kun me huomattiin toinen pelto. Me mentiin sinne ja käveltiin kiviaitaa pitkin, jonka ne maahiset oli rakentanut vuonna 1100. Sen pellon toisesta laidasta löyty kivan näkönen ikään kuin polun tapainen mikä johti umpimettään. Sinne siis. Pyörittiin hetken aikaa mettässä, älkää kysykö miks ihmeessä. Teki vaan mieli pyöriä mettässä. No, miten se joulun pelastaminen tähän liittyy.

Kun me tultiin takasin pellolle sieltä mettästä, me nähtiin aivan kiviaidan päässä ruosteinen suksi. Lähempää katsottuna se osoittautui Joulupukin reen irronneeksi jalakseksi. Joku aikuinen olis ehkä sanonut, että se on jostain vanhasta pellon kyntökoneesta irronnut palikka, mutta mitä iloa elämässä olis, jos ei osais välillä löytää vähän mielenkiintoisempiakin teorioita. Ei siis pelkkiä palikoita. 
       Ja niimpä, koska Joulupukki ei vois jakaa lahjojaan ilman ehjää rekeä, me piirretiin keskelle peltoa jumalattoman kokonen nuoli osottamaan jalasta ja kirjotettiin alle REKI. Onhan se vähän harhaan johtavaa, koska ei siellä koko rekeä ole vaan pelkkä jalas. Aluks me yritettiin kiskoa sitä pois sieltä kiven kolosta, mutta ei me saatu sitä. Joten tehtiin tontuille merkki, mistä ne löytää sen, ja mä sylkäsin siihe joten ne muistaa mua ja saan paaaljon lahjoja tänä vuonna.

Päivän hyvä työ oli siis tehty, joulu pelastettu ja maailma parannettu. Eiköhän ole aika lähteä vihdoinkin lammelle. Matka jatkuu pitkin kiviaitaa, kunnes keksitään jäädä tekemään lumienkeleitä. Mun enkeli oli tosi epämääräsen muotonen ja aika mutaatti ja sitäpaitsi, sillä oli sarvet. Surkiaa sinänsä. Vaan sehän ei meitä lannistanut vaan mä tein lumipallon ja me kiikutettiin se lampeen. Ei oo vesi enää lämpöstä, ei. Pallo ei sulanu lammessa. En mene uimaa. En muuten oo koskaan uinut siinä lammessa, vaikka aina siellä käynkin. Hassua sinänsä, joo. Mutta nyt mä olen väsynyt tämän kaiken maailman pelastamisen (ja varsinki joulun) jälkeen, että taidan hiipiä pikkuhiljaa nukkumaan. Kello on puol ykstoista lauantai iltana, ja mä olen menossa jo nukkumaan. Ei oo unirytmit ollu ihan paikoillaan viime viikonlopun jälkeen kun ei perjantaina menty nukkumaan ollenkaan ja lauantaina koisittiin viiden tunnin päiväunet. Ei oo unirytmit ennallaan.