Kyllä se ihmetyttää miten kotieläinten kanssa aina jahkaillaan. Siis vuosia.

Meillekin kai aiottiin joskus muinoin ostaa piskendaarus, mutta ensin otettiin testiksi marsuja. Ja hyötyä oli. Puolilla perheenjäseinstä todettiin olevan allergia karvaisiin elikoihin.

Niin sitten annettiin marsut pois. Ja seuraavaksi mietitittiin kai vuohta. Sen voisi pitää pihalla niin ei toisi allergikoille haittaa sisään. Mutta oli siinäkin varmaan jotain ongelmia, mutta luultavasti ajatus kaatui sitten siihen, että sitä jahkailtiin pari vuotta ja innostus laantui. Hyvä ettei hankittu. Ajatella mitä sillekin olisi käynyt, kun se olisi heti hankittu meille ja meni pari vuotta siihen olisikin kyllästytty!

 Pois vaan sekin. No sitten meille otettiin kanoja kesäksi. Eipä niistä paljon iloa ollut muuten kuin sai niitä aina koulusta tultua jahdata takaisin koppiin kun ne olivat karanneet pellolle syömään sipulin alut. Ja naureskella vieressä kun tipun pomppi ulos häkistä ja emo yritti tulla perässä muttei mahtunut. Oli vähän pulska. Ja tiput meni takaisin kun mamma ei tullutkaan perässä. Ja meidän kukko ei osannut kiekua.
Kanoja meillä oli monta vuotta aina kesäisin, ja telveksi vietiin pois. Ja sitten tuli sellainen keksintö kuin lintuinfluenssa. Sen jälkeen ei enää olla otettu kanoja.

Ja meillä on aina ollut iso akvaario jossa on koulusta tuotuja kirjoahvenia, miljoonakaloja, kivennuolija ja monni. Mutta sitten jollekin isolle kirjoahvenelle nousi niin sanotusti nesteet päähän. Vaikka kaloilla se nousu ei ole kovin korkea, se kuitenkin sitten aloitti miljoonakaloilla ja toisten poikasilla. Siis kutsui ne lounasseurakseen. Lautaselle. Ja pian siellä olikin enää monni, kivennuolija, ja yksi läski kirjoahven. Ja sekin kuoli ennen pitkää. Varmaan ähkyyn. Ja sitten yksi nätti päivä kun mä vein lopuille kahdelle kalalle ruokaa, niin kivennuolija kellui maha pystyssä pinnassa. No se napattiin haavilla pois ja heitettiin kompostiin.
Vielä oli jäljellä monni. Yksinäinen selviytyjä. Surviver. Ja viime syksynä vähän arvelutti miten sillekin käy kun se on siellä yksin ja me muutettiin Espooseen. Se jäi tänne meidän vanhaan taloon ja me käytiin aina sieltä melkein neljän sadan kilometrin päästä ruokkimassa sitä kerra-pari kuussa. Ja sehän selvisi ilman mitään ongelmia. Ehkä sillä on ollut vähän yksinäistä.

Ja on meillä ollut pienempikin akvaario. Siis ihan pieni. Tietokoneen näytön kokoinen. Ja sielläkin kuoli kaikki kalat. Ja siellä vielä kasvoi kasveja ja levää täyteen koko kippo. Ja sitten mä sain viime talvena hullun idean putsata koko roska. Mä heitin sieltä melkein kaikki rehut mettään ja putsasin hiekan, vaihdoin vedet ja totesin että kylläpä siellä oli paljon kotiloita. Osa niistä pienimmistä selvisi koettelemusten yli ja elää siellä vieläkin. Ja nyt kun mä olen tarpeeks kauan jahkaillut, mä saan sen ensi syksynä mulle Espooseen. Ja mikä hienointa, mä saan sinne vielä kalojakin. Mulla ei ole ikinä ollut omaa akvaariota eli mua ei voi syyttää että olisi ollut mun vika että kaikki meidän kalat kuoli. Mä sentään olin ainoa joka niitä ruokki. Ja nyt mä haluan sinne kaksi kultakalaa, lehtikalan ja kymmenen sinistä tetraa. Ei ne kaikki ehkä mahdu. Tetrat pois. Ja meidän monni (joka sittemmin nimettiin Donitsiksi) saa ehkä myös ensi syksynä kaverin. Toisen monnin. Poika-monnin. Siitä tulee varmaan sitten smoothie. Siis mikäli pysytään Arnolds -linjalla.

Olisin mä vielä mielelläni halunnut kaksi maakilpikonnaa. Niitä joilla on neljä varvasta. Kilpikonnat vaan on niin lutusia. Niillä voi pelata jalkkista.

Läppä oli hei. 8]