Mulle on tullut hyvin epäkiva krooninen tapa unohtaa tiettyjä asioita. Siis yhtä ainoaa asiaa tässä maailmassa tän blogin pitämisen lisäksi. 

Ja se on liikuntavaatteet. Tänä vuonna on koulussa ehditty lusia jo viikkotolkulla, varmaan lähemmäs kuukausi (joka tuntuu olevan vuoden mittainen) ja liikuntaa mulla on ollut se pari kertaa viikossa aina. Ja yhden, siis YHDEN (1) kerran mä olen muistanut ottaa liikkakamat mukaan! Toivotonta, niinpä. 

Perjantai 9.9. oli kaikessa surkeudessaan ehkä jopa niin surkea, että se teki siitä jo hupaisan. Loppujen lopuksi ei sen enempää tai vähempää kuin rakkaan isosiskoni Erkun syntymäpäivä, kahdeksastoista syntymäpäivä. Ja tämä syntymäpäivähän alkoi mulla ainakin varsin mallikkaasti.

Mä muistin kerrankin liikuntavaatteet. Eteisen lattialle asti. Ne oli jo kangaskassissa ryntättynä ja repun vieressä valmiina lähtöön ja siihenhän ne jäikin sitten. Repun sentään muistin ottaa mukaan, sekin on nimittäin tullut joskus ala aste aikoina unohdettua himaan. No sitten mä tajuan niiden liikkakamojen jääneen eteiseen, kun mä juoksen hillittömässä kiireessä dösäriä kohti ja vettähän tulee kuin esterin perseestä. Se nyt on kastellut meitä tässä jo pari viikkoa putkeen kohta. Ja minähän en sateenvarjoa muista. Veden ja hien sekaisesti kastelemana mä vihdoin hiihdän pysäkille asti ja huomaan olevani jopa etuajassa muutaman minuutin verran. Siinä sitten seison ja katselen, kun ohiajavat autot ruikkii vielä vähän lisää kuravettä mun päälle. Kaiken kaikkiaan mahtoi olla surkea näky mun siinä seistessä toistakymmentä minuuttia kun bussi jättikin tulematta ja jouduin odottamaan seuraavaa. Kymmenen minuutta koulun alkuun ja bussimatkaan menee kakskytä. Helvetin hienoa, ei voi muuta sanoa. Lopulta mä kumminkin pääsin koululle asti poskille valuneita meikkejä pyyhkien ja entistäkin kosteampana, saan todeta ruotsin maikan olevan myöskin myöhässä, vr petti meidät tavalliseen tapaansa. 

Koulun jälkeen on tarkoitus lähteä ajamaan kohti keski-suomea viettämään niitä siskon syntymäpäiviä. Ennen sitä saadaan vielä tietää, että kukaan mun siskon kavereista ei edes pääse sinne, koska niiden kuski alkoi oksentelemaan vähän sopimattoman aikaan. No ei se mitään tuleehan sinne jotain mun kavereita ja kaverin kavereita joita kukaan ei edes tunne. Ja meidän juomathan oli kanssa tän oksentelijan tilauksessa eli nyt puuttuu vieraiden lisäksi nekin. 
Puolimatkassa saadaan kuulla, että ne harvat jotka nyt oli pääsemässä sinne, ne oli jo perillä. Kas kun päivänsankari on vasta matkalla. No odotelkoot sitten asemalla, ei vaan neronleimaus, ottakaa taksi ja hakekaa avaimet ja menkää sinne jo etukäteen! No näin tehdään ja ne saa siellä venailla ihan rauhassa, että mekin päästäisiin sinne asti. No loppu hyvin kaikki hyvin kuten aina hyvissä tarinoissa on ja me saatiin jopa juomatkin jossain välissä. 
Tähän asti siis kaikki oli vielä hyvin ja sen pidemmälle mun on turha edes yrittää muistella. Ei sillä, että mä haluaisinkaan kaikkea muistaa.

Ja mitä tästä opimme? Emme mitään...