Mä huomasin juuri, että olen kirjotellut tänne blogiin kaiken maailman surkeita sattumuksia muistiin jo kahden vuoden ajan. Pitäis pitää joku päivä juhlat niinkin hyvin kestäneen pitkäjänteisyyden ansiosta. Mutta tää nyt ei liittynyt mitenkään mun aiheeseen tällä kertaa. Vaikka kai sekin on jo sinänsä surkea sattumus, että oon kaks vuotta elämästäni tuhlannut koneen ääressä istumiseen ja treenannut sormilihaksiani tässä kirjottelemalla ihan tyhjänpäiväsiä jorinoita ties miten monta sivua nettiin. Ja itseasiassahan nää jutut ei kuulu millään tavalla yhtään kellekkään eli miks ihmeessä edes kirjotan näitä tänne. Ei sen puoleen että näitä kukaan lukis mutta silti. Niin paitsi pari muuta ihmistä jotka menetti elämänsä facebookin myötä. Tosin kaikilla sitä elämää ei alunperinkään ollut, joten facebook on vaan tekosyy suurimmalle osalle porukasta, kun selittävät mihin niitten elämä hävis. Kun ei se mihkään hävinnyt kun ei sitä ikinä ollutkaan. Ja tääkään ei liity mitenkää nmihinkään. Eikä kuulu kellekkään. Eikä kiinnosta edes itteäni.

No jokatapauksessa asiaan. (Taas mä olen päätynyt tänne kirjottamaan tyhjänpäiväsiä. No voinhan aina itte selailla näitä ja säästämpähän ääntäni kun annan lapsenlapsille pelkän blogiosotteen niin ei tartte niillekkään kertoilla mitään itse.) Niin siis asiaan. Toissapäivänä oli taas pitkästä aikaa perjantai kolmastoista mikä jo päivämääränä saa jotkut ihmiset säikkymään kaikkea mahdollista (Ei suinkaan minua kuitenkaan.). Ja torstaina me käytiin Marian kanssa elokuvissa vihdoin kattomassa se Scream4 (Se muuten oli tosi hyvä, siinä oli onnellinen loppu.) ja sitten viikonlopuks mä lähdin Hepikseen yksin. Koko viikonloppu yksin kotona, isossa vanhassa talossa rupusessa pikkukylässä. Luojan kiitos kukaan ei soittanut mulle, mä olisin varmaan saanut laagin ja kuollu siihen paikkaan. Screamissahan siis on nää teinit yksin kotona viikonlppua viettämässä ja jonkun puhelin soi ja ääni toises päässä kysyy mikä sen lempi kauhuelokuva  on ja sit se tulee sinne ja tappaa sen veitsellä. Siinä perusidea, ja tätä toistuu niin kauan et kaikki on kuollu. 

Ja mä olin yksin kotona, katsomassa elokuvaa. Ja voi että olinkin kiero, laitoin puhelimen äänettömälle etten kuule jos joku soittaa mulle! Ha-ha-ha siitäs sait mokoma puukkomurhaaja! Ja sehän ei tehnyt asiasta yhtään pelottavampaa, että mä olen samanlainen elokuvafriikki kun se tyyppi Scre4missä (en ihan yhtä nörtti sentään) ja perjantai kolmastoista kans helpotti oloa kummasti.. Ja nyt Sande jos luet tätä, et piikitä mua mistään!! 

Thank god mä ostin uuden puhelimen viime syksynä. Jos mulla olis ollu mun vanha puhelin olisin varmasti kuollu stressiin ja paniikkiin viikonloppuna. Vanhalla luurillahan oli tapana soitella mulle pilareita tuntemattomasta numerosta ihan ittestään. Ekaks luulin et ne on oikeesti vain pilareita kun tuli tuntemattomasta puhelu ja mitään ei kuulunut, mutta sit se meni oudoks kun niitä tuli kolme päivässä ja sama jatku vaikka vaihdoin numeron ja sim kortin. Ja loppujenlopuks se jatkui vaikka otin sim kortin kokonaan pois. Niimpä, vika oli puhelimessa (luojan kiitos). Tosin mistäs mä tiedän jos murhaajat soittelee puhelimiin joissa ei ole numeroa. 

Mä olen muuten pitkään ihmetellyt että missä mun pöllö viipyy. Mä täytin 11 jo viis vuotta sitten eikä vieläkään ole kuulunut kutsua Tylikseen. Pistäisivät vauhtia masiinaan ( tai ehkä ne koitti lähettää sen Errolin mukana ja siks kestää) mä täytän vuoden päästä 17 (herranjumala mä olen vanha!) ja mun vika mahdollisuus olla Tyliksessä. Voi dumppis etkai unohtanut minua.