Ja taas sopivaakin sopivampaan aikaan. Siis menetin enkun tunnin ja uskonnontunnin. (Jälkimmäinen rulee)

Joskus pieni valkea valhe on ihan hyvästä. Ainakaan siitä ei ollut haittaa tänään. Hyvin pieni se olikin.
Sain vihdoin viimein soitetuksi hammaslääkäriin ja kakistettua ulos, että mä taisin juuri hajottaa mun raudat. Siis kolme viikkoa sitten jos tarkkoja ollaan. Mutta mä en olekaan tarkka. Puhelin päivystäjälle se oli viime viikonloppu ja paikan päällä se olikin jo tänään kouluruoka.
Mainiota mainiota, kuinka mä puhuinkaan itseni pois pulasta! Ja nainen kun olen, mä hoidin samalla muutkin kiireisimmät asiat pois päiväjärjestyksestä. Kävelin siis juuri Marian kanssa meille kotiin välitunnilla, hakemaan mun kotiin unohtunutta äidinkielen ainetta, joka piti palauttaa viime viikolla.
Mitä nyt pikku mutkia matkassa, kuten esimerkiksi kompastelin kurapolulla korkoihini (ne koituu vielä kohtalokseni!) ja menin polvilleni juuri polun syvimmässä kohdassa. Ja lisää tirskahtelun aihetta Maria sai kun se tyyppi kysyi multa että minkämoiset raudat on kyseessä. Mä kerroin rehellisesti että junaradat ja alahampaissa. Tämäpä olikin valopää ja rupesi nauramaan mulle ja kysyi että kas enpä ole moiseen sanaan ennen törmännyt, minkälaiset ne on. Haha.
No ne on semmoset missä on nappuloita ja niissä menee nauhaa.. Ne on mulla alahampaissa. Ja tässä vaiheessa jätin mainitsematta, että tosiasiassa mulla on ne alhaalla sekä ylhäällä.

Mitäs pienistä, sain varattua ajan ja vielä ainekin löytyi. Se tyyppi sanoi että olis tosi hienoa jos mä pääsisin tänään vartin yli kaks sinne.  Niin vartin yli kaks, mulla menee matkaan noin kymmenen minuuttia, mutta mulla on tappokorot kengissä, joten varaan vartin matkaan. No mutta sitten ehdin olla enkun tunnilla vartin, ei siinä ajassa mitään ehdi tehdä. Ja sitäpaitsi ehkä ihan hyvä ottaa vähän ylimäärästä aikaa, etten myöhästy. Ja että ehdin pelata päivittäisen eräni Tetristä odotushuoneessa. Lähdin neljääkymmentä viittä minuuttia aikasemmin ja menin kotiin vessaan.

Menin vielä kiertotietä hammaslääkäriin, kun en kehdannut olla siellä liian ajoissa. Sisälle tultuani, tai siis tungettuani ensin sikainfluenssarokotusjonon läpi kun ne tukki tieni tosi törkeällä tavalla ja poikittain, ja hykertelin itsekseni sitruunan hajuinen käsidesi taskussani, että ähähää tässä sitä mennään, mullapa olikin sika jo viime viikolla, hähää nyt saatte kaikki sen heti perään rokotuksen, kas sinuna en ottaisi rokotusta lainkaan. Vaikka mummoja ja lapsia siellä vain oli. Ainiin, ja tietysti riskiryhmäläisiä. Menin istumaan odotushuoneeseen, ihan oikomishoidon oven eteen. Kai se tyyppi puhelimessa oli sanonut että tänne piti tulla?

Kai. Mä olin siinä istumassa kuin tatti jo tasalta. Ja kakskymmentä minuuttia istuin, mutta kun kello tuli kakskymmentä yli, eli viis minuuttia olivat itse myöhässä, mä menetin hermoni ja menin kelailemaan siihen ilmottautumis juttuun. Ehkä mun piti ilmottautua. Odottelin ja odottelin ja niin odotteli muutkin. Vaan ei numero 82 asiakasta kuulunut ulos. No tuli se sieltä sitten, ja taas lisää odottelua ennen kun numero 83 pamahtaa inhottavaan pieneen ja sirisevään näyttöön. Huomaa sande, numero 83 ja se petti meidät! Tai siis minut, mä olin 84. Siinä odottelemassa ollut vanhahko herrakin kyllästyi, kun siitä oli lähtenyt yksi perhe, jotka olivatkin olleet vain syömässä eväitä siinä.. Se pappa tuli mun luokse ja kuiskas että tää paikka menee kolmelta kiinni, eilenkin kun kolmelta tulin niin ketään ei missään ollut, joten mulla ei taida kovin kova kiire olla, mikä sun numero on. No kuule 84. Mä lähden kotiin ja tulen huomenna uudestaan.. Ja niin se mies tosiaan lähti kotiin. Sen numero oli 85.

Mä odotin tosi kärsivällisenä vielä hetken ja jälleen kärsivällisyys palkittiin ja mä pääsin sinne infoon kysymään ongelmastani. Vastahan mä siinä 25 minuuttia odotinkin. Ja sitä ennen 20 minuuttia odotin toiseen huoneeseen. No mä pääsin sinne hoitoon sitten noin nelkyt viis minuuttia myöhässä. Ehdimpä pelata tetristä erän jos toisenkin.

Ja se hoitaja tyyppi kehtas vie väittää että mä kuule huutelin sua tossa käytävällä mutta käytävä oli tyhjä koskas sä siihen tulit. Mä kyllä olin siinä, ihan varmasti olin.. Jaa no olet sitten tullut myöhässä.

Ja mua kiinnostais kuule tietää että moneltahan sä mahdollisesti mua huutelit.

Vain 45 minuuttia samassa käytävässä olin. Ja tapasin siellä  vielä koulun terkkarinkin, voi tsiisus mikä mäkättäjä sekin on. Tosi rassaava muminamummo. Onneks en joudu sen rokotettavaks.

Ja kun ulos pääsin niin tyytyväisesti myhäillen (voitin tämän erän ja pian hampaani ovat yhtä täydelliset kuin minulla sopii ollakin)  ja töräytin aimoannoksen sitruunan tuoksuista käsidesiä mun vasempaan kämmeneen. Suunilleen.
Suunnilleen keskelle otsaa.

Mikä siinä on, että se aika ruikkii ihan mihin sattuu?
Ja mikä siinä on, että kun jotain yrittää tehdä niin tyylikkäästi kuin suiinkin voi, niin aina menee nenälleen? Niinku päin mäntyä?

Yritäpä lähteä joskus suutuspäissäsi tyylikkäästi pyyhältäen luokasta ulos, niin kynnyksellä onnistut takuuvarmasti kompastumaan ja kaatumaan tyylikkäästi mahalles.

Tai koitama ruiskuttaa käsidesiä kämmeneen äläkä otsaan...