Kyllä se ihmetyttää miten eriskummallisia sanoja suomenkielessä on.

Aloitetaampa tästä: eriskummallinen. Kummallisen vielä ymmärtää, mutta mikä kumma se eris siinä on?

Peräkanaa.
Kyllhän sen ymmärtää jos syödään kanan perää, että silloin puhutaan peräkanasta. Tai jos se on paikkakunta. Mutta "me kuljimme peräkanaa ladon ohi" miten ihmeessä tuohon virkkeeseen saa liitettyä kanan perän?? Tai ylipäätään kanan. Tai perän.

Erinäinen.
Ei vaan ymmärrä. Miksi siinä on Ä? Tä.

Ja mitähän sekin ihminen on ajatellut joka on keksinyt nämäkin sanat:

• Toukka
• Pönäkkä
• Tuutti
• Tutti
• Liero
• tussi
• pyllerö
• mainio
• mukiinmenevä

Esimerkiksi sana juliste. Sen ymmärtää vielä ihan taviskin. Siinä julistetaan jotain juttua. Sanomaa tai tyyppiä. Tai hemmoa.

Ja sitten on näitä yhdyssanoja. Niistä hyvänä esimerkkinä laivastokissapunapunkki. Ja kun katsoo kasvikirjaa, sieltä löytyy mitä eriskummallisempia (taas tuo sana) rehujen nimityksiä. Sama juttu eläinkirjoissa. Voi niitä yhdistelmänimiä.
yhdistelmänimikirjahyllykkö. Niin. Se on se Hyllykkö yhdistelmänimikirjoille. Niin ja se yhdistelmänimikirjat on sitten niitä kirjoja joihin on koottu kaikki suomen yleiset ja vähän ei-niin-yleiset yhdistelmänimet.

Ja sitten vielä ne liian pitkät sanat. Siis ei yhdyssanoja, vaan ihan tavallisia sanoja. Näistä varmaan parhaana esimerkkinä järjestelmällistyttämättömyydellänsäkäänköhän. En pta vastuuta kirjoitusvirheistä. Luojan kiitos mulla on pieni käsiala. Olisi se vaan niin kamalaa, jos joskus äikän tunnilla joutuisi kirjoittamaan aineen liian pitkistä sanoista. Jos olisi iso käsiala, siihen saattaisi mennä koko pino konsepteja. Jotai hyötyä siitä mun hiirenpiperryksestä, mistä kukaan ei ensinnäkään saa selvää, saatikka ensin näkisi edes jotain.