Pitkästä aikaa mä jaksoin vaivautua tietokoneelle asti, ettei tartte kattella taas niitä jätti kokosia kirjaimia mitä mun puhelin välttämättä tahto tänne syytää. Tai no oikeestaan myönnettäköön, että mä tulin koneelle vain sen takia, että voin tarkistaa maantiedon karttaan saaret oikeille paikoille. Niitä kun ei ole kirjassa ja ne pitäis muka huomiseen kokeeseen osata. Sen kun näkis. Ja kuten taas huomattiin, mä kirjotan taas turhanpäivästä löpinää ja iänikuista valitusta nettiin, kun pitäis olla kokeisiin lukemassa. Mä muuten sain tänään kuulla, että mä valitan enemmän kun normaalit ihmiset. Ihan kun mä olisin muka joskus ollut normaali. Tästä pääsis taas kätevästi yhteen mun lempiaiheeseeni, koitappa määritellä mulle mikä on normaali. Ahaha, en usko että osaat vakuuttaa mua. Miks musta tuntuu tosi omituiselta selittää tietokoneelle kun ihmiselle puhuisin. Ehkä mä olenkin vaan ööh.. ei niin normaali.. n ormaali.. Antaa olla. Mä kävin tänään lenkillä Marian kanssa. Siis en Jeesuksen äidin kanssa vaan mun kaverin kanssa, sillä näköjään on sattumalta sama nimi. Mikähän siinäkin oli ideana, että me juostiin alkumatka täysin keskellä Ei Mitään umpimettässä jonkun fakin juoksuhaudan luo ja pompittiin joittenkin aitojen yli takas polulle. Hetki me juostiin tietä pitkin eessun taassun, jonka jälkeen tuli multanen pelto ja Maria heitti kai puoli vitsillä, että juostaan pellon läpi. No kaikkeahan sitä pitää sitten mennä kokeilemaan ja mä lähdin juoksemaan peltoa pitkin. Maria huutaa takaa, että se oli vitsi. Niin niin, antaa tulla vaan. No sitten me juostiin siellä pellolla, oli sekin lenkki. Ja mitäs muutakaan kun vesisateessa. Ärsyttävässä tihkusateessa mikä sai hiukset näyttämään tosi likasilta. Mun oli pakko sen mitä omituisimman lenkin jälkeen käydä vielä juoksemassa oma lenkki ihan tietä pitkin. Mun teki mieli potkasta katulamppua ja mähän potkasin. Se alko kalista ja kalkattaa omituisesti, joten lähdin karkuun. Ja mikähän pointti oli tässäkin taas tuhlata kallisarvoista aikaani mätänemällä tietokoneella. Ainiin, siellä lenkillä (siis kun mä juoksin yksinäni tietä pitkin..) siellä tuli vastaan tie jonka toisella laitaa valu tasasena virtana vaahtoa, vähän samaan tapaan kun valu kuolaa vastaan tulevien miesten suupielistä kun ne näki mut. Ja kun mä tulin takasin päin, sitä vaahtoa oli yhä enemmän, se oli varmaan tuplaantunut. Ellei jopa triplaantunut. En yhtään ihmettelis vaikka sitä tulis koko ajan lisää ja lisää kunnes aamulla koko kaupunki olis vaahdon peitossa ja kaikki vaan linttaantus sen alle. Sitten tulis super Mikki Hiiri joka puhaltais vaahdon pois ja pelastais maailman ilkeän vaahtomössön alta. Vähän niinkun mun enkun aineessa. Piti kirjottaa loppu jollekkin ihan ääliölle stoorille ja ihan kun mä olisin syysloman aikana muka muistanut sellasen tehdä. Maria muistutti mua sunnuntai iltana. No tuskin tarttee edes ilmottaa enää, että meni vähän hermot ja kun mulla on joskus vähän niin sanotusti vittuutunut olo niin mä saatan tehdä harvinaisen fiksuja aineita. Niin että mä kirjotin sellaset 130 sanaa siitä, kuinka super Mikki Hiiri tuli ja pelasti maailman. Keittämällä kahvia ja leipomalla keksejä. Sit kaikki oli onnellisia kun sai keksiä. Mistähän mahtaa muuten johtua, että mä kirjotan enkun aineet aina keskellä yötä puhelimen valossa kun muut on menny nukkumaan monta tuntia sitten..? Hmm.. oliskohan mahdollisesti syy siinä, että mulle tulee ne aina mieleen just sillon kun mä olen nukahtamassa. Tai sitten joku muistuttaa mua niistä sillon. Jotenkin musta tuntuu, että mä vielä kirjotan sen aineen uudestaan.