Oikeestaan mun piti kirjottaa tää jo eilen. Vaan kuinkas kävikään.

Toinen kuinkas kävikään -tapaus tuli tänään jälleen kun saatiin historian kokeet. Mä sain 8 plussan, mutta luojan kiitos esitelmästä mä sain kiitettävän. Mulla kun oli suuri suunnitelma kuinka mä saan mun viimeseks hysterian numeroks kympin. Ihan varmaan olisin saanut jos olisin tehnyt niinkun mä suunnittelin. Siihen olis kyllä liittynyt kaikkea sairasta pänttäämistä kuten olisin lukenut edellisenä iltana/aamuna seuraavan päivän asiat. Niin ja illalla kerrannut sen päivän. Niin ja vaikka lukenut lukuläksyt. Sekin olis voinut helpottaa jo huomattavati. Ja vaikka lukee kokeisiin vähän aiemmin kun edellisenä iltana, johan se taas nähtiin mitä siitä saa kun ei lue aiemmin. Siitä saa sen kasi plussan.

Eilen mulla oli taas ripari tapaaminen. Tällä kertaa se oli onneks viimeinen. Ja se kyllä ajoi asiansa harvinaisen hyvin. Yhtä tuskaa. Sentään saatiin olla ulkona eikä kirkossa. Se olis tehnyt siitä entistä ahdistavamman kokemuksen. Nyt kun tässä miettii, niin varmaan kaikki mun elämäni painajaiset on tapahtunut kirkossa. Lukuunottamatta sitä kun yritin repiä rakkolaastaria kantapäästä, jossa se oli vielä helkutin tiukasti kiinni avonaisessa rakossa joka tosiaan oli iso. Ja syvä. Ja rikki valmiiks. Se se oli tuskaa. Kuten kirkossa istuminen.
Mistä se muuten johtuu, että kirkossa tapaa aina ihan outoa sakkia? Sillon joskus viime vuonna se mummeli tuli mulle jotain ihan omituisia selittämään, sen jutun mä olen varmaan aiemminkin kertonut. Ja miten musta tuntuu, että mulla on jotenkin tapana kertoa kaikki mun jutut niin moneen kertaan, ettei ketään enää kiinosta..? No, oma juttu paras  juttu. Niinhän se vaan menee.

Mun piti olla kirkolla eilen puoli seittemältä. Mä olin tapani mukaan taas tosi aikataulussa kiinni, olinhan taas istunut naamakirjassa ja youtubessa koko päivän. No en oikeesti koko päivää.
Olin mä koulussakin. Anyway, mulle tuli vähän niin sanotusti kiire ja mä lähdin pyörällä että ehdin. Eipä kyllä hirveesti olis harmittanut jos en olis ehtinytkään.. Mä olin ihan lähellä kirkkoa  kun mun edessä pyöräilevä tyttö rysäyttää mahalleen maahan. Mä kirjotin sillon tekstaria, joten aika ihme, etten uusinut sitä viime syksyn pyörä-failausta. Sekin löytyy tän blogin jostain arkistoista ihan varmasti. No, mä en sitten kuitenkaan ajanut sen tytön päälle (ja sitäpaitsi viimeks mä olin alimmaisena). Se tyttö oli mua ehkä vuoden pari nuorempi ja sen edessä pyöräillyt keski-ikänen nainen oli kai siis jotai kääntynt tai jotain, mä en nähnyt kun mä kirjotin sitä viestiä. Ja tää tyttö oli siis sen takia törmännyt siihen naiseen, tai siis se nainen siihen tyttöön, ja tää lapsi nyt makas siinä maassa kyljellään tuskissaan kuolemaa tekemässä. No ei nyt ihan, mutta sitä sattu kuitenkin. Ja tää naine, jonka syytä siis mun käsittääkseni tää koko homma oli, se vaan kysy että onhan sillä tytöllä puhelin, eikä edes välittänyt kun se sano että ei sillä ollut, vaan se sano vaan, että no onneks ei minuun sattunut. Ja jatko matkaa! Niimpä, jatko matkaa. Tässäpä taas nähtiin tää kuinka kaikkien velvollisuus on auttaa toisia jos näkee jotain. Ja sehän oli aikunen, eli sen vastuulla se siis oli nyt. Mut se siis jatko matkaa, lähti. Mä tuijotin sitä tyyppiä silmät suurina (no mulla nyt on luonnostaan aika suuret silmät ja vielä suuremmat kunmä usein ihmettelen kaiken näköistä. Siitä tavasta mä yritän pitää kiinni.) Ja mä sitten pysähdyin sen tytön viereen, nyt kun se tyyppi oli lähteny niin kaiken järjen mukaan vastuu siis oli mulla. Mä olin just kaivamassa puhelinta esiin, kun siihen paikalle tuli aikunen nainen lastenvaunujen kanssa. Mä muistelen että viime syksynä terveystiedossa sanottiin, että vastuu siirtyy aikuiselle heti kun sellanen sattuu kohdalle. Onni sinänsä, sillä se nainen asui siinä viereisessä talossa ja lähti auttamaan sitä tyttöä niille pesemään haavat. Ei ne kovin pahoilta näyttäneet.
No mä jatkoin matkaa ja sen viestin kirjottamista ja säälin tyttöä mielessäni, voin kuvitella minkä saarnan se saa ensin siltä avuliaalta naiselta ja kotona vanhemmiltaan, että miksi ei ollut pottaa päässä, olisi voinut tapahtua vaikka mitä. Mä en tajua sitä aikusten tapaa jossitella menneitä, voi mietis nyt mitä OLISI VOINUT tapahtua. No ei tapahtunut niinmitä sitä sitten enää ressaamaan! Ja vaikka käviskin, niin sitten ainakin on turha jossitella. Tapahtunu mikä tapahtunu, mikä itu jossitella menneitä. Ainahan sitäpaitsi hoetaan että ei pidä jumahtaa menneisiin, ne on ollutta ja mennyttä elämää on edessä vaikka kuinka.

Mutkassa ennen kirkkoa mä katsoin kelloa ja huomasin olevani tunnin etuajassa. Käännyin mielessäni kiroten mutkasta toiseen suuntaan..