Ihan kirjaimellisesti.

Me oltiin tässä viikolla joku päivä (kas jotain uutta, en muista päivää) kun menossa lenkille E:n kanssa. Se homma alko pissimään alusta asti. Tai kakkimaan, kuinka vaan.

Ekana oli sama harmillinen juttu, että meillä on molemmilla mustat pussihousut ja punanen tuulitakki. Mikään ei ole inhottavampaa, kun olla täysin samanlaisissa vaatteissa. Tiedä se.

Seuraavana saatiin huomata, että mä olen jo ajat sitten kadottanut mun lenkkarit ja äiti oli vieny Erikan lenkkarit. Eli mä juoksin mun ainoissa kengissä mitkä oli jäljellä (korkkareitten lisäks) ja E juos sitte tennareissa.

Sitten kun pästiin ulos, sain todeta, ettei lenkkipolut olleet sittenkään sulaneet. Siellä sitten taas rämmittiin loskassa ja paskassa. Kirjaimellisesti. Siellä sai hyppiä ihan kunnon afrotanssin askelia ettei osunut niihin torttuihin. Taas sen huomaa miten fiksuja ihmiset onkaan. Kun on talvi, ei koiran läjiä noukita pois juoksuteiltä vaan peitetään lumella, eihän kukaan huomaa. Vasta keväällä sitten, ja eihän se minun ongelma ole, astelen samassa sonnassa piskini kanssa kotonakin. Nojoo, hyväpä mun on taas marmattaa, ei mulla ole koiraa. Mutta silti. Kyllä se ottaa päähän.

No löydettiin sitten yksi lumeton tie (jolla oli sitten senkin edestä kuraa). Ja sekin mokoma kierti jotain haisevaa kaatopaikkaa tai jotain. Mitäs pienistä, eiväthän pienetkään meistä, eli juostiin sitten siitä vähän matkaa. Tosi vähän. Mulla oli vielä ihan kylmä kun E toteaa, että on armoton hätä vessaan. Se oli juonu ennen lenkkiä puol litraa karpalomehua. Kuulemma kunnon putkenavaajaa.

Siispä Erika lähti pikaisesti kipittämään kotiin vessaan, ja mä jäin juoksemaan sinne kuravelliin. Ja eihän siitä kuravellistä erottanut millon astu paskaan ja millon oli kovalla maalla. Hajukin oli tasasen oksettava. Siinäpä sitä rentouttavaa urheilua olis jo ollut ihan tarpeeks mulle, ainakin yhelle iltaa.

Vaan eikö vaan jumala tiputa mun niskaan vielä yhen haisevan pommin lisää. Mä olin juossut jo jonkun aikaa ootellessa Erikaa takasin. Jossain vaiheessa sitten huomasin, että nyt mä sitten olin potkassut jalkani oikeen komeesti siihen läjään. Mun koko valkonen kenkä oli ihan ruskee ja siinä varpaan päällä sellanen puolen nyrkin kokonen kasa jotain ruskeaa ja tahmasta. Se alko haista. Siinä mä sitten haistattelin ja hakkasin jalkaani lumipenkkaan lenkkipolulla kun ohi meni joku pariskunta hölkäten. Nopeesti kaivoin puhelimen esiin ja esitin puhuvani puhelimessa. Ettei ne vaan huomais mun paskasta jalkaa tai luulis mun vaan pysähtyneen lepäämään keskelle lenkkipolkua. Tai potkimaan koirankakkaa kadulle. Pikkuhiljaa kengänkärki alko jo näyttää edes vähän johonkin harmaan sävyyn päin ja otin kasan lunta kouraani ja hankasin vähän sitä kädellä. Ihmettelin vähän, kun mun käsikin alko haista sen jälkeen. Katoin sitä kohtaa mistä olin napannut sen lumipallon ja huomasin sievän sipaisun jäljen paskakasassa.

Se siitä sitten ja pyyhkäsin käteni housun lahkeeseen ja lähdin lampsimaan kotiin. Se lenkkeily sai riittää mulle. Mä tulisin takasin vasta lumien sulettua ja kun ne piskin juoksuttajat olis siivonnu sontansa pois sieltä.

Niin että mitä ystävällisimmät terveiset kaikille koiran omistajille, jotka jättää koiriensa kikkareet lojumaan lenkkipoluille: Viekää ne paskanne vaikka omaan olohuoneeseenne tai minne tahansa muualle, mutta EI PLIIS TIELLE!!

Pakko kyllä silti sanoo koiraihmiset puolustukseks, että minkä takia ne joilla on paskova laps rattaissa, saa mennä bussilla ilmaseks, mutta ne jotka viittii matkustaa paskovan koiran kanssa ei?

Juupajuu ja turha kenenkään vetää herneitä nenäänsä sen takia mitä mä marmatan koirista. Varmaan joku koiratyyppi osaa sontansa noukkia. Tai potkasta tien sivuun. Niitä vaan tuntuu olevan tavallistakin harvemmassa.