Mä muuten kirjotan tän ainoastaan siks tänne, että mä ehdin jo mennä mainitsemaan et kirjotan tän tänne. Ja siks että vaivauduin vasten tahtoani avaamaan koneen, johan sitä on pari viikkoa lykätty. Siispä tappelin tän romun auki ja latasin iPodiin yli 200 uutta biisiä ja kamerasta kuvat koneelle ja siitä samalla facebookiin ja sitten, vihdoinkin mä päätin ryhdistäytyä ja pitkästä aikaa kirjottaa blogia. Öh, onko siitä edes vielä kauaa kun kirjotin viimeks..? No ihan sama. 

Menee muuten hermot kun tää idioottien kuningas tietokone (varsinainen tietopa hyvinkin..) alleviivaa joka ikisen sanan punasella, ihan kun mä en osais kirjottaa kökkö vie mulla oli äikästä kymppi viime tokarissa, ei olis tälläkään härvelillä valittamisen aihetta, varsinkaan kun mä olen huomattavasti fiksumpi kun se. 

Joka tapauksessa (yritän selvitä ton punasen söhryn kanssa) mä kävin tänään lammella Siljan kanssa.  Tai siis meijän PITI mennä lammelle, mut jotenkin siinä matka taas kerran vähän (niinsanotusti) venähti ja me ei ehditty (lue: maltettu) olla lammella kun ehkä puol minuuttia. Mutta mitä matkalla tapahtui, se on se kaiken oleellisin juttu. 
         Varmastijokaiselle tulee joskus kummallisia päähänpistoja ja hetken mielijohteesta tekee jotain odottamatonta. Kuten vaikka käy potkasemassa katulamppua. Muuten vaan, ihan koska teki mieli potkasta sitä katulamppua, se niIn näytti kerjäävän sitä. Se on tietenkin eri asia, kuinka moni oikeastaan toteuttaa nämä hetken mielijohteesta tuleet ideat. Mä yleensä teen sen. Ja sellanen on tapa Siljallakin. Eli mitä tulee, kun me ollaan kahdestaan ja keksitään jotain. 
            Kaikkihan siis alkoi siitä, että matkalla lammmelle me huomattiin kiva pelto ylämäessä, mitä me ei ennen oltu huomattu. No koska se oli uus pelto me mentiin käymään kattomaan sitä. Me seistiin siinä pellon alareunalla ja kateltiin ylöspäin ja mietitiin mitä siellä mahtais olla, sen pellon toisella puolen, minne ei näkynyt. Me tultiin siihen tulokseen, että siellä on lentävien maahisten maailma, jossa on pegasoksia. Ne maahiset on siellä tietenkin sen takia, koska vuonna 1100 ihmiset käytti maahisia orjatyövoimana, koska ne oli liian pieniä pistämään hantiin. Ja suurin osa maahisista kuli sukupuuttoon mutta pieni armeija niitä elää vieläkin sen pellon takana montussa ja siellä ne lentelee pikku siivillään, mitkä tietysti kasvaa kantapäistä. Me mentiin ylös tarkistamaan asia. Eihän siellä mitään maahisia (varsinkaan lentäviä) ollut, vaan hakkuuaukko. Mutta alamäkeen oli hienot maisemat. Vielä kun oli lunta maassa siellä täällä ehkä sentin verran. Se sato viime yönä. 
           Matka jatkui, kun me huomattiin toinen pelto. Me mentiin sinne ja käveltiin kiviaitaa pitkin, jonka ne maahiset oli rakentanut vuonna 1100. Sen pellon toisesta laidasta löyty kivan näkönen ikään kuin polun tapainen mikä johti umpimettään. Sinne siis. Pyörittiin hetken aikaa mettässä, älkää kysykö miks ihmeessä. Teki vaan mieli pyöriä mettässä. No, miten se joulun pelastaminen tähän liittyy.

Kun me tultiin takasin pellolle sieltä mettästä, me nähtiin aivan kiviaidan päässä ruosteinen suksi. Lähempää katsottuna se osoittautui Joulupukin reen irronneeksi jalakseksi. Joku aikuinen olis ehkä sanonut, että se on jostain vanhasta pellon kyntökoneesta irronnut palikka, mutta mitä iloa elämässä olis, jos ei osais välillä löytää vähän mielenkiintoisempiakin teorioita. Ei siis pelkkiä palikoita. 
       Ja niimpä, koska Joulupukki ei vois jakaa lahjojaan ilman ehjää rekeä, me piirretiin keskelle peltoa jumalattoman kokonen nuoli osottamaan jalasta ja kirjotettiin alle REKI. Onhan se vähän harhaan johtavaa, koska ei siellä koko rekeä ole vaan pelkkä jalas. Aluks me yritettiin kiskoa sitä pois sieltä kiven kolosta, mutta ei me saatu sitä. Joten tehtiin tontuille merkki, mistä ne löytää sen, ja mä sylkäsin siihe joten ne muistaa mua ja saan paaaljon lahjoja tänä vuonna.

Päivän hyvä työ oli siis tehty, joulu pelastettu ja maailma parannettu. Eiköhän ole aika lähteä vihdoinkin lammelle. Matka jatkuu pitkin kiviaitaa, kunnes keksitään jäädä tekemään lumienkeleitä. Mun enkeli oli tosi epämääräsen muotonen ja aika mutaatti ja sitäpaitsi, sillä oli sarvet. Surkiaa sinänsä. Vaan sehän ei meitä lannistanut vaan mä tein lumipallon ja me kiikutettiin se lampeen. Ei oo vesi enää lämpöstä, ei. Pallo ei sulanu lammessa. En mene uimaa. En muuten oo koskaan uinut siinä lammessa, vaikka aina siellä käynkin. Hassua sinänsä, joo. Mutta nyt mä olen väsynyt tämän kaiken maailman pelastamisen (ja varsinki joulun) jälkeen, että taidan hiipiä pikkuhiljaa nukkumaan. Kello on puol ykstoista lauantai iltana, ja mä olen menossa jo nukkumaan. Ei oo unirytmit ollu ihan paikoillaan viime viikonlopun jälkeen kun ei perjantaina menty nukkumaan ollenkaan ja lauantaina koisittiin viiden tunnin päiväunet. Ei oo unirytmit ennallaan.